(English version here)
Hub Feenix on viisi vuotta sitten perustettu yhteisö ja kansainvälisen ekoyhteisöjen verkoston GEN Europen täysjäsen. Meltolan historiallinen 15 000m2 kokoinen keuhkoparantola on saanut uuden elämän voittoa tavoittelemattomana kansainvälisenä taiteen ja hyvinvoinnin keskuksena.
Olemme koti erilaisille ja eri kokoisille tapahtumille, kansainväliselle taiteilijaresidenssille ja noin 30 asukkaalle. Toimintaa koordinoi perustamamme Osuuskunta Hub Feenix, jossa tällä hetkellä on kahdeksan jäsentä. Kiinteistö on vuodesta 2025 osuuskunnan yhteisomistuksessa.
Viime aikoina julkisuudessa ja sosiaalisessa mediassa on noussut esille artikkeli, jossa käsitellään yhden perustajajäsenemme Raisa Kaipaisen Helsingissä ja Uudellamaalla vuosina 1991–2009 pitämiä tanssikursseja ja hänen omistamaansa vuosina 1998–2016 Helsingissä Viiskulmassa toiminutta kauppaa.
Valotamme tässä lausunnossamme omalta osaltamme lyhyesti asiaa. Kommentoimme asiaa parin viikon viiveellä, ja pyydämme tätä viivästystä anteeksi yhteistyökumppaneiltamme, asiakkailtamme ja kaikilta, joita asia koskee.
Osuuskunnan nykyiset jäsenet ovat tunteneet toisensa jo kauan ja ovat olleet mukana artikkelin käsittelemillä tanssikursseilla. Olimme kaikki hyvin nuoria ja kenties, kuten nuoret usein ovat, myös ehdottomia. Olimme kuitenkin kaikki, myös artikkelissa haastatellut, etsimässä ennen kaikkea itsetuntemusta ja välineitä hyvään elämään. Tässä etsinnässä ylilyöntejäkin tapahtui, ja tanssikursseissa on kieltämättä tuolloin voinut nähdä kulttimaisia piirteitä. Toisaalta kokemuksia tapahtumista on varmasti yhtä monta kuin osallistujia. Raisa on pyytänyt ylilyöntejä anteeksi niiltä keneltä on voinut, ja esittää anteeksipyyntönsä kaikille niille, jotka se tässä tavoittaa.
Vaikka osuuskuntamme jäsenillä onkin pitkä yhteinen historia, haluamme tehdä selvän eron 15–34 vuoden takaisten kurssien ja kauppatoiminnan sekä Hub Feenixin välille. Olemme Hub Feenixissä kaikki yhdessä alusta asti lähteneet rakentamaan yhteisöä, jossa jokaisella osuuskunnan jäsenellä on yhtäläinen äänivalta ja vastuu. Päätöksenteko perustuu demokratiaan/sosiokratiaan. Tähtäämme kaikessa toiminnassamme läpinäkyvyyteen sekä avoimuuteen.
(Esim. tiedot kansainvälisestä vapaaehtoistyöstä palautteineen löytyvät workaway-sivultamme: https://www.workaway.info/en/host/735959816971/feedback)
Osuuskunta Hub Feenix
Meltola, 15.9.2025
Ohessa myös Raisa Kaipaisen sekä muutamien aikanaan kursseilla käyneiden lausunnot.
Hub Feenix →Vastaan tässä tarinaan, jota sosiaalisessa mediassa on jaettu. Kursseista, joista artikkelissa puhutaan, on noin 16-34 vuotta aikaa.
Olin keuhkokuumeessa, kun artikkelia kirjoittamassa ollut toimittaja soitti minulle yllättäen. Heti puhelun alussa kävi selväksi, ettei meillä ole yhteisymmärrystä. Hän sanoi Hub Feenixin olevan tanssiyhteisö, johon vastasin että talossa on monia jotka eivät tanssi. Toimittaja kirjoitti artikkeliin minun sanoneen, että talossa ei tanssita. Talossa on ilman muuta järjestetty myös tanssitapahtumia, monien muiden tapahtumien ohella.
Koin myös oloni uhatuksi saadessani äkkiä puhelun, jonka sävy oli syyttävä. Kaikkeen tähän liittyy olennaisena osana oma traumaattinen menneisyyteni. Molemmat vanhemmat olivat alkoholisteja. Isäni pahoinpiteli säännöllisesti öisin äitiäni ja hajotti kotona kaikki huonekalut ja astiat. Kuten alkoholistivanhempien kodeissa on tavallista, rahat menivät alkoholiin ja kotona ei ole esim. ruokaa. Hyvin pienestä asti isäni seksuaalisesti hyväksikäytti minua.
Myöhemmin nuoruudessani punk, meditaatio ja tanssi pelastivat minut. Aloitin jo varhain kehoterapian, ja tein vuosia paljon töitä rahoittaakseni säännölliset terapiakäynnit. Ymmärrän hyvin, että henkilöille joita henkinen tie ei kutsu, kaikki tämä voi ulkoa päin katsottuna näyttäytyä epäilyttävänä.
Olin oppinut matkoillani Afrikassa ja Aasiassa kuinka ihmiset pukeutuivat värikkäisiin asuihin ollessaan menossa esimerkiksi vain torille ostamaan ruokaa. Minulle se oli inspiroivaa ja vapauttavaa. Senegalissa tanssileirillä vuonna 1990 olin myös kokenut syvän ”valaistumiskokemuksen” siitä kuinka kaikki osaavat tanssia, kuinka keho kerää traumaa ja se voidaan liikkeen avulla vapauttaa.
Löysin Barry Longin opetuksen vuonna 1990. Se toi kaipaamani selkeyden siihen, miten meditaatio ja rakkaus voivat olla osana arkipäivää. Opetus oli yksinkertaista ja samalla todella syvää.
Olin nuori ja halusin jakaa näiden kolmen asian (meditaatio, tanssi ja inspiroivat, elämäniloa tukevat asut) ilosanomaa muillekin. Toivoin voivani jakaa tietoa syvemmästä hyvinvoinnista ja mahdollisuudesta vapautua vaikeistakin traumoista. (Huom. Siihen aikaan, vuonna 1991, kukaan ei vielä käyttänyt sanaa trauma.)
Vuosina 1996-1998 opiskelin Lontoossa klovniksi Fool at Heart - School of Sacred Clowning -koulutuksessa. Sen myötä kursseille tuli myös sisäisten muurien murtamiseen ja pelkojen voittamiseen liittyviä improvisaatioharjoituksia. Leikimme paljon ja suuren osan aikaa meillä oli todella hauskaa yhdessä. Tärkeässä osassa oli itsetuntemus: kursseilla harjoiteltiin mm. puhumaan autenttisesti, toistamatta opittuja fraaseja, ja jokainen pyrki löytämään oman, aidon äänensä.
Vuonna 1998 kuulin johdatuksena äänen sanovan sisälläni: sinun pitää perustaa kauppa. (Ymmärrän että saattaa kuulostaa mielipuoliselta, että joku toimii tällaisen impulssin varassa.) Alkuun kaupanpito tuntui hauskalta ja koin tuovani väriä ja iloa Helsingin tuolloin hieman ankeaan ilmapiiriin. Mutta jo vuonna 2000 kävi ilmi että kauppa ei tuota mitään. Silloinen kumppanini, jonka kanssa elin 15 vuotta, kävi säännöllisesti töissä kuvaamataidonopettajana. Hän piti kursseja yhdessä kanssani, teimme paljon töitä kaupan eteen emmekä nostaneet palkkaa. Kaupan varasto oli kotonamme, kumppanini vanhempien omistamassa asunnossa. Samaan aikaan rakensimme kotia ja kurssikeskusta Bärösundiin, kumppanini vanhempien maille.
Vuodesta 2003 traumani nousivat pintaan ja tunsin ettei ex-kumppanini rakastanut minua kuten ennen. Aloin kursseilla puhua enemmän asioista joista minulla ei ollut omakohtaista kokemusta. Koska ymmärsin monia asioita, luulin että olin jollakin tavalla viisas. Muutuin kovemmaksi ja kontrolloin ihmisiä. Jokaisen traumatisoituneen uhrin sisällä on aina myös väkivallantekijä, ja näen nyt että se nousi myös minussa.
Koska edelleen olin ns. henkinen opettaja, käytin kursseilla henkistä väkivaltaa. Olen pyytänyt anteeksi niiltä joilta olen voinut, ja pyydän tässä anteeksi kaikilta jotka kokivat henkistä väkivaltaa taholtani.
Vuonna 2004 ex-kumppanini jätti minut nuoremman kursseilla käyneen naisen tähden, ja sydämeni särkyi. Näin sisälläni olevan ns. katkeran naisen, ja päätin muuttaa tämän energian tekemällä mitä ikinä se vaati. Meditoin päivittäin tuntikausia ja hyppäsin jäiseen mereen tai järveen aina kun tuo energia oli viedä minut pois läsnäolosta. Tämä kokemus toimi voimakkaana peilinä ja auttoi palaamaan rakkauteen.
Keväällä 2004 rakastuimme nykyisen aviomieheni Torsten Rügerin kanssa. Tämä rakkaus paransi minua niin että tunnistin käyttäneeni kursseilla henkistä väkivaltaa. Kesken kesäkurssia vuonna 2009 näin että kurssit, jotka olivat olleet inspiraation ja energian lähteenä, olivat minusta johtuen tukahtuneet. Lopetin kurssien pitämisen siihen. Tämä tapahtui 16 vuotta sitten.
Vuonna 2017-18, kahdeksan vuoden tauon jälkeen, pidin vähän aikaa Tanssitemppeli - nimisiä tanssi-iltoja. Kursseilla ei enää puhuttu, ainoastaan tanssittiin.
Vuosina 2016- 2019 kävin ensimmäisenä suomalaisena Soul Motion- tanssinopettajakoulutuksen, ja vuonna 2019 Ecstatic dance DJ-koulutuksen. Teen nykyään Ecstatic Dance DJ-keikkoja mm. festivaaleilla ja Ecstatic dance -tapahtumissa.
Olen tehnyt paljon traumatyöskentelyä, meditoinut ja oppinut paljon itsestäni. Rakastan elämää ja rakastan tanssia, mutta toisin kuin artikkelissa annettiin ymmärtää, siinä käsiteltyjä tanssikursseja en enää pidä.
Raisa Kaipainen, tanssija, tanssinopettaja, klovni ja DJ
Osuuskunta Hub Feenixin hallituksen jäsen
Kävin Raisa Kaipaisen tanssitunneilla vuosina 1998-2009 ja työskentelin Auringosta Itään, Kuusta Länteen -kaupassa koko sen olemassaolon ajan. Olen ollut mukana suuressa osassa tilanteita joista juttu kertoo. Olen myös tuntenut kaikki haastatellut, osan heistä läheisesti, ja viettänyt aikanaan paljon aikaa yhdessä heidän kanssaan.
Minulle Raisan tanssikurssit olivat mullistavan tärkeitä.
Heti ensimmäisellä viikonloppukurssilla (joka oli ensimmäinen kokemukseni Raisan tanssitunneista) kevättalvella 1998 koin tulevani nähdyksi ja hyväksytyksi tavalla jota en muista ennen kokeneeni. Sain olla. Koin ennaltakokematonta vapautta ja tuntui että tulin eloon, pois paketista joka minua oli ympäroinyt ja puristanut. Tanssiessa huomasin räpytteleväni siipiä samalla lailla kuin tein aina lapsena innostuessani, kunnes alakoulussa luokkakaverini sanoi että se näyttää tyhmältä. Siihen oli loppunut räpyttely. Kerroin piirissä tästä. Raisa sanoi ettei se näytä tyhmältä vaan kivalta. Se tuntui uskomattoman avaralta ja vapauttavalta. Että sainkin olla se joka olen.
Se kevät oli ihmeellinen. Viikonloppukurssin jälkeen kävin koko kevään Raisan keskiviikkotunneilla Tanssigalleriassa.
Teimme erilaisia harjoituksia. Kerran menimme takaisin alkuolennoiksi, olimme jonkinlaista alkulimaa, joka oli kaikki yhtä. Muistan että näin vain vihreää alkulimaa ja olin sitä. Sitten pikkuhiljaa evoluution kautta aloimme mönkiä ja saimme raajat, pääsimme nelinkontillemme ja siitä vähitellen jaloillemme ja aloimme tanssia uudestisyntyneinä.
Olimme usein tanssiessa yhtä. Lensimme yhdessä. Kerran olimme ryhmä sieniä joka siirtyili yhdessä salin eri osiin.
Muistan että opettelimme antamaan, kertomaan piirissä jotain hyvää. Tästä perspektiivistä mistä nyt 27 vuotta myöhemmin katson, se tuntuu uskomattomalta, mutta minä ja muut silloiset kurssilla kävijät emme silloin osanneet sanoa mitään hyvää. Tai ainakin se oli vaikeaa. Muistan kertoneeni hikisistä sukistani. Parempaan en pystynyt.
Opettelimme hiljentymään. Muistan että ehkä vuoden sen jälkeen kun olin aloittanut kursseilla, tunsin koko ruumiini aistimuksen kerralla. Se tuntui kokonaiselta ja uskomattomalta lahjalta, levolta ja hereilläololta yhtä aikaa.
On ilmiselvää että tämä kaikki oli suunnattoman inspiroivaa ja sillä oli valtava vaikutus siihen että opiskeluajan jälkeen minusta tuli ammattitaiteilija joka teki jatkuvasti uusia teoksia ja piti aktiivisesti näyttelyitä. Kuvia vain tuli, koska olin yhtä elämän kanssa. Löysin kursseilla oman tapani tehdä kuvia, niin että se oli minulle ilo ja hyvää tekevää toimintaa. Ja niin että tekemisen tulokset olivat minua itseäni ravitsevia, rohkaisevia ja ryhdistäviä, ja samalla usein myös katsojaa koskettavia. Tämä oli minulle arvokas lahja ja jatkuva vahvistus siitä että elämä puhuu ja tuulee ja laulaa kaiken näkyvän takana.
Jo vuonna 1998 näin Tanssigalleriassa ensimmäisen kuvan jonka tein monotypiaksi, "Jotakin lähtee liikkeelle". Ensimmäisellä kesäleirillä vuonna 2001 näin sarjan kuvia, "Vuori tanssii" ja "Vuori lentää", ja tehtyäni ne monotypioiksi aloin uskoa että voin luottaa näkemiini kuviin, että minun ei tarvitse puuttua niihin mielelläni tai persoonallani, vain tehdä se työ että saatan ne olemassaoleviksi. (Mikä helpotus!) "Vuori lentää" oli vuonna 2002 Suomen taiteilijain näyttelyssä Helsingin Taidehallissa josta sen osti Wihurin säätiö. Viime vuonna se oli mukana Rovaniemen taidemuseon "Maailman menoa" -näyttelyssä. Eli tanssikursseilla nähdyt kuvat toimivat myös muille ihmisille. Mm. Valtion taideteostoimikunta ja muut kokoelmat ostivat useana vuonna juuri näitä tanssikursseilla nähtyjä töitä.
Kun Raisa kertoi minulle puhelimessa kesällä 1998 aikovansa perustaa kaupan, sanoin saman tien: minä autan sinua. Lähes alusta asti olin kaupassa töissä. Kauppa oli kuin keidas ankean Helsingin keskellä, ja sitä rakastivat myös asiakkaat: ne jotka tarvitsivat juuri tietyn värisen silkkishaalin morsiuspukuunsa tai oikean korun tai käsilaukun Linnan juhlien asuunsa. Asiakkaat myös tulivat kauppaan silloin kun tarvitsivat sisäistä tukea: muistan naisen jonka äiti oli sairaalassa leikkauksessa. Nainen ei tiennyt mitä tehdä ja minne mennä ja tuli kauppaan. Tai naisen jonka miesystävä oli kuollut. Nainen sanoi että on surrut niin pitkään ja kaikki on ollut kauheaa, mutta nyt hänen täytyy alkaa uudestaan elää. Lipasto jonka hän löysi kaupasta edusti hänelle uutta alkua. Kaupassa myös opettelimme puhumaan ihmisten kanssa niin että sisäisesti olimme elämässä, emme maailman vietävissä. Se oli turvallinen paikka oppia ja myös tuki arjen keskellä. Kun vaikka tulin kauppaan rasittuneena maailman painosta, kauppa virkisti ja auttoi tulemaan eloon. Ja siitä oli hyvä lähteä taas eteenpäin muuhun elämään.
Raisalla on kyky nähdä mikä väri, asu tai tyyli tukisi juuri k.o. henkilön sisäistä voimaa. Muistan ensimmäisen asun jonka ostin Raisan kaupasta, kelta-punaisen auringonkukkamekon. Minun oli vaikea hyväksyä mekkoa ensin, en voinut kuvitellakaan että se voisi sopia minulle, malliltaan tai väriltään. Mutta kun laitoin sen päälleni ja käytin sitä, tunsin olevani enemmän minä kuin missään vaatteessa ennen sitä. Siinä oli keltaista, joka oli lapsuudesta asti ollut lempivärini, mutta olin aina luullut ettei se sovi minulle. Oli ihanaa ja vapauttavaa voida sittenkin käyttää keltaista!
Vaatteet jotka eivät toteuttaneet sitä normaalia kuviota johon pukeutuminen maailmassa perustuu (sulaudu, piiloudu, ole vakuuttava, ole mukiinmenevä) vaan kysyivät: mikä kaikista maailman ihanista väriyhdistelmistä puhuttelisi ja inspiroisi sinua juuri tänään? antoivat voimaa ja energiaa. Varsinkin Suomessa vaatii rohkeutta pukeutua väreihin. Jos joku sanoo että on lahkolaisuuden merkki että käyttää värejä, minun on pakko kysyä: mikä sitten on se valtava mustiinpukeutujien lahko joka vaikuttaa joka puolella ympärillämme?
Tammikuussa 1999 olimme Vihdin pirtissä viikonloppukurssilla. Tanssimme piirissä niin että yksi johti ja muut tekivät perässä samaa liikettä, ja sitten vuoro siirtyi aina seuraavalle. Artikkelissa haastateltu "Salla" oli vuorossa ennen minua. Kappale oli "I will survive" ja "Salla" aloitti hurjan tanssin jalat ja kädet viuhuen. Kun vuoro siirtyi minulle, olin jatkamaisillani samaa kuin "Salla", mutta Raisa näki että esitin enkä ollut minä, ja pysäytti minut. Seisoin keskellä piiriä hiljaa ja itkin. Seisoin siinä pitkään, ja katsoin vuorotellen kaikkia silmiin, naamio pudonneena, ja se tuntui ihan mahdottomalta ja pelottavalta. Tuntui kuin olisin kuoriutunut ja syntynyt uudelleen, minuna. Muistan, kun katsoin kaikkia vuorotellen silmiin, että artikkelissa haastateltu "Jaakko" itki. Sen viikonlopun jälkeen minulla oli pitkä jakso jolloin opettelin kaiken uudelleen: en halunnut puhua samalla tavalla kuin ennen, ulkokuoresta käsin, joten olin paljon enemmän hiljaa.
Artikkeli on kirjoitettu ilkeästi. Ihan kuin valtavan kauniista avarasta maisemasta olisi kasvien ja kukkien keskeltä kaivettu esille vain kakkapökäleet (joissa kärpäset surisevat kiinnostuneina) ja tutkittu niitä. Seuraavassa kommentoin joitakin asiayhteydestään irrotettuja yksityiskohtia, jotka ilman kontekstiaan on artikkelissa saatu kuulostamaan järjettömiltä:
Puuro
Puuro kylmeni joskus, koska meillä oli tärkeämpää tekemistä ja puhuttavaa. Muistan monet ihanat aamut viikonloppukursseilla ja kesäleireillä, kun istuimme yhdessä aamiaisella. Jos sää oli aurinkoinen, istuimme terassilla puiden latvojen tasalla. Kun jokin vaivasi jotakuta ja oli sen hyvän tiellä, jota kaikki koimme kursseilla, Raisa porautui väsymättömästi asian ytimeen kunnes syy oli selvillä. Raisa ei ollut ketään ihmistä vastaan, se ei koskaan ollut henkilökohtaista. Kun asia joka jollakulla oli ollut häiriönä, oli selvitetty, ilma tuntui kirkkaalta, kaikki oli ihmeellistä ja täydellistä, ja tuntui kuin olisimme kaikki yhdessä jalokiven sisällä.
Kuukautiset
Olimme kaikki nuoria, ja osa oli aika eksyksissä elämänsä kanssa. Perusjutut olivat joskus hukassa: kuinka syödä järkevää ja hyvää ruokaa, mihin asuntoon on varaa jne. Uutta asuntoa etsiessäni vuonna 1999 päätin kokeilla jostakin syystä mieleeni jäänyttä rippikouluohjaajan antamaa neuvoa: "Pukeudu niin kuin sinun kannattaa. Syö huonommin kuin sinun kannattaa. Asu paremmin kuin sinun kannattaa." Kuuntelin myös erään tuolloin minulle läheisen ystävän neuvoja siitä miten parkettilattia on asunnossa must, vaikka itselleni sillä ei olisi ollut väliä. Vuokrasin suuremman ja hienomman asunnon kuin mihin minulla olisi ollut varaa. Samaan aikaan silloiset kuvitustyöni äkkiä suurelta osin loppuivat ja rahaa ei kunnolla jäänyt syömiseen. Söin ajoittain todella huonosti, sitä mitä kaapissa sattui olemaan, esim. pelkkää ruisleipää. Koska en syönyt tarpeeksi enkä täysipainoisesti, kuukautiseni loppuivat silloin hetkeksi. Kun kerroin siitä Raisalle, hän kauhistui, ja sanoi että nyt rupeat syömään kunnolla. Voi olla että artikkelin viittaus kuukautisiin liittyi tähän kokemukseeni, jolla ei siis ole mitään tekemistä Raisan toiminnan kanssa. Tuosta kokemuksesta lähtien olen aina syönyt järkevästi ja täysipainoisesti.
Työttömyys
Lauseen "Jos on työtön, täytyy olla työtön" on täytynyt olla joku keskustelusta ilman asiayhteyttään esiin poimittu satunnainen huudahdus. Tuntuu aivan absurdilta että tuollainen lause on artikkelissa kertomassa Raisasta ja vielä nostettu väliotsikoksi. Raisa nimenomaan neuvoi ja rohkaisi kaikkia olemaan vastuullisia omasta elämästään ja menemään töihin. Kaikki eivät olleet sellaiseen vastuunottoon halukkaita, nuoria ja hiukan taivaanrannan maalareita kuin monet olimme. Muistan useampia tilanteita joissa Raisa on neuvonut lopputilin ottanutta haihattelijaa menemään takaisin töihin. Muistan Raisan myös kannustaneen realismiin: pärjäätkö todella puolipäivätöillä? Raisa rohkaisi kaikkia hakemaan opiskelemaan juuri niitä aloja jotka kaikille olivat täydellisiä, myös unelma-ammatteja, mutta aina koulujen ovet eivät auenneet. Muistan Raisan myös kannustaneen luonteenlujuuteen: kun kerran olin väsyneenä ja epätoivoissani jättämäisilläni kehystyksen tekemättä näyttelyyni, ja soitin Raisalle illalla työhuoneelta, Raisa sanoi: nyt teet vaan. Ja tein, ja näyttely tuli kehystettyä.
Ja seuraavassa taustaa artikkelissa kuvailtuun "miesten metsästykseen Helsingin yössä":
Opettelin uutta tapaa elää, ja oli luonnollista keskittyä löytämään oma todellinen olemukseni ennen uutta parisuhdetta. Sisälläni oli vanhoja parisuhteeseen liittyviä malleja jotka tunnistin ja halusin muuttaa. Isäni on vanhoillislestadiolaisesta perheestä ja sen myötä hänellä oli pinnan alla piilossa mutta vahvasti vaikuttamassa asenne, että mies on se joka on tärkeä, eikä naisella oikeastaan ole mitään olemassaolon oikeutusta muuten kuin ulkonäkönsä perusteella. Aina kun tapasin jonkun miehen, käyttäydyin epäaidosti ja pinnallisesti, ulkokuoresta käsin. Koin että minun oli tehtävä enemmän työtä itseni kanssa voidakseni aidosti kohdata toisen ihmisen.
Juhannuksen aatonaattona 2004 Raisa puhui minulle ja "Kaisalle" kaupassa hyvin vakavasti. Jotkut meistä tanssitunneilla käyvistä naisista olimme riemuinneet löytämästämme elämän ihanuudesta ja oppineet paljon uutta itsestämme, mutta kääntäneet selkämme miehille. Tunnistin tämän heti itsessäni. Tarkoitukseni ei todellakaan ollut ollut juosta miehiä karkuun, vaan ajatuksena oli että parisuhteen aika tulee kun olen valmis. Raisa ei missään tapauksessa ollut neuvonut että alkaisimme vältellä miehiä. Mutta joskus meille tanssikursseilla kävijöille muodostui jonkinlaisia kollektiivisia toimintamalleja väärikäsitysten vuoksi, tai siksi että joku otti jonkun asian liian kirjaimellisesti ja laittoi sen muidenkin päälle. Esimerkiksi artikkelissa haastateltu "Salla" teki joskus Raisan sanomista asioista dogmia ja käyttäytyi usein kuin laumanjohtaja joka vahti muita. Koin tämän joskus rajoittavana mahdollisille uusille luoville ratkaisuille ja toimintamalleille.
Mietimme silloin yhdessä ”Sallan” ja ”Kaisan” kanssa missä voisimme alkaa tavata miehiä ja harjoitella puhumaan miesten kanssa omina, aitoina itsenämme. Mietin mm. työväenopiston puutyöryhmään hankkiutumista. Aloin uskaltautua puhumaan miehille joka paikassa missä kuljin: junissa, opetustöissä, ammattiin liittyvissä tilanteissa. Aloimme myös käydä ulkona keikoilla, kukin omien kiinnostustemme mukaan. Koska monet meistä olivat jopa vältelleet miehiä (johon Raisa ei siis ollut ketään neuvonut) alku oli vaikeaa ja vaati joskus tahdonvoimaa ja ponnistelua.
Mutta miesten iskemisestä ravintoloista ei ollut puhetta, eikä Raisa koskaan kehottanut ketään meistä sellaiseen, ei myöskään ryyppäämiseen. Tässäkin kyllä tapahtui jonkinlainen väärinymmärrys ja kollektiivinen dogma, ja jossain määrin lapsi meni pesuveden mukana: esimerkiksi "Salla", "Kaisa" ja minä aloimme käydä ulkona todella paljon, ja siitä tuli meille jonkinlainen oma juttunsa. Alkuperäinen syy, harjoitella puhumaan miesten kanssa aidosti omana itsenämme, unohtui. Myöhemmin vihelsin omalta kohdaltani pelin poikki enkä taas käynyt ulkona keikoilla vähään aikaan, koska näin että olin tehnyt siitäkin jonkinlaisen pakonomaisen kuvion itselleni. Loppujen lopuksi minulle ne aidoimmat kohtaamiset löytyivät kuitenkin muualta kuin ravintolasta.
Jokaisessa artikkelissa ilman asiayhteyttään esille nostetussa yksityiskohdassa on takana laajempi tarina, jossa pyrkimyksenä oli itsetuntemus ja rehellisyys elämälle. Kursseilla Raisa pyrki valottamaan meille kuinka päästä omien haasteidemme läpi elämäniloon ja pysyvään hyvinvointiin, joka on avoinna kenelle vain. Raisa pisti koko elämänsä peliin pyrkiessään auttamaan kaikkia jotka halusivat kuulla. Mielestäni Raisa teki upeaa työtä. Olimme kuitenkin kaikki ihmisiä joilla oli omat päähänpinttymämme ja ongelmamme, ja lisäksi ryhmässä syntyi dynamiikkaa josta Raisa ei aina edes tiennyt mitään. Joskus myös saattoi käydä niin, että omasta sisimmästä esille nousevat asiat olivat vain kertakaikkiaan liian kovia paloja joilekulle katsoa, ja puolustusreaktio oman onnettomuuden suojaamiseksi otti voiton. Silloin syyttävä sormi kääntyikin oman itsen ulkopuolelle - Raisaan. Artikkelin lähtökohtana on osittain nimenomaan tällaisista syytöksistä kehittynyt katkeruus.
Hanna Holma
Taidegraafikko ja kuvittaja, taiteen maisteri
Osuuskunta Hub Feenixin hallituksen jäsen
Olen tutustunut Raisaan vähän yli kaksikymppisenä, nyt olen kohta 60. Vaimoni, tyttäreni ja vanhempieni lisäksi hän on ollut tärkein elämääni vaikuttanut ihminen.
Olen ollut mukana kaikki ne vuodet joista tuossa hyvin ristiriitaisessa ja voimakkaan asenteellisessa jutussa puhutaan. Olen ollut niillä kursseilla. En väheksy jutussa haastateltujen ihmisten vaikeita kokemuksia.
En ole lahkolainen, enkä ole koskaan ollut. Olen ollut mukana, koska olen halunnut oppia jotain mitä en osannut, ja olen kokenut saaneeni Raisan kursseilla paljon sellaista mikä on ollut elämässäni tärkeää ja arvokasta.
Raisan kursseilla käsiteltiin asioita jotka olivat todella henkilökohtaisia ja menivät syvälle. Henkilökohtaisia, mutta samalla usein yhteisiä kaikille. Mikä minä olen, mikä se on minussa mikä valitsee, mitä on itsekkyys? Meidän kulttuurissamme minä, minä itse, on todella tärkeä asia. Mutta onko siellä myös jotain mikä tekee meidät onnettomiksi, jotain sellaista mistä on todella vaikea päästää irti ja luopua?
Tuo artikkeli antaa kursseista ja Raisan ystävistä sellaisen kuvan, että ne jotka olivat mukana ovat olleet harhaan johdettuja ja manipuloituja. On myös selvää että kirjoittajat eivät ole ymmärtäneet mistä Barry Longin opetuksessa on kyse.
Olen ollut mukana yhteisessä matkassa, jossa on etsitty jotain kestävää ja hyvää. Olen halunnut osallistua, olla mukana oppimassa jotain mikä on erilaista kuin se mitä olin kotona, koulussa ja työelämässä oppinut.
On ollut vaikeita paikkoja. Sekä kipeitä asioita minussa sisällä, että myös vaikeita tilanteita missä joku muu ryhmässä on toiminut tavoilla mitä ei ole voinut hyväksyä.
Olen tosi pahoillani siitä mitä luin. Kuvittelen tunnistavani ihmiset kertomusten takana, vaikka nimet oli muutettu. Omalta osaltani olen pahoillani siitä että en ole ryhmän jäsenenä osannut olla tukemassa heitä tavalla jota he olisivat tarvinneet.
Elämä menee eteenpäin. Iso osa lähipiiristäni on edelleen samoja kuin niillä kursseilla. Ajan kanssa on tullut uusia vaiheita ja toiminta on muuttunut paljon. Niin se mitä teemme, kuin myös miten.
Kaikki meistä, niin Raisa kuin muutkin, olemme joutuneet katsomaan virheitämme ja epärehellisyyttämme. Se on osa elämää ja kasvua, ja olen iloinen että olen saanut jakaa elämääni ihmisten kanssa jotka ovat olleet valmiit katsomaan ja muuttumaan, vaikka se välillä tekee todella kipeää.
Koen että artikkeli oli hyvin asenteellisesti kirjoitettu. Myös se kuva minkä se antaa Ecstatic Dancen tapahtumasta ja siihen osallistuneista ihmisistä on minulle hyvin vieras. Kirjoitus kertoo enemmän toimittajien omista ennakkoluuloista, ja antaa valheellisen kuvan niistä ihmisistä, jotka osallistuvat tapahtumiin etsiessään elämäänsä merkitystä.
Markus Janhunen
Osuuskunta Hub Feenixin hallituksen jäsen
Olen ollut Raisan kanssa yhdessä vuodesta 2004 lähtien ja naimisissa vuodesta 2007. Siinä ajassa ihmisiä on ehtinyt syntyä ja kasvaa aikuisiksi. Olemme olleet melkein päivittäin yhdessä ja tehneet paljon eri asioita. Olen varmasti se ihminen joka tuntee Raisan parhaiten maailmassa. Pääasia mitä haluaisin artikkeliin liittyen sanoa on, että en koskaan ole nähnyt hänen satuttavan ketään tai olevan kenellekään ilkeä tarkoituksella. Hän oli kyllä nuorena kova neuvomaan (kotoa opittua sekin), mutta saatiin sekin haltuun. Nykyään hän olisi (nuorena) varmasti influensseri.
Rahan suhteen on sanottava että elimme alussa minun ohjelmoijan palkastani, myöhemmin meidän rakentamastamme B&B:sta ja sen jälkeen minun rakennusfirmastani. Ihmiset ovat toki auttaneet, ja joskus on tehty vaihtokauppoja, mutta pääasiallisesti olimme yrittäjiä ja teimme paljon töitä. Saimme myös äidiltäni talon häälahjana ja viime aikoina kalliin asuntoauton yhteisömme tueksi.
Toki niin kuin Raisa itse sanoi, hänellä oli tosi vaikea nuoruus ja hän on pahasti traumatisoitunut. Se ei ollut suhteen alussa selvää, mutta trauma nousi, sanoisin vuoden 2008 jälkeen yhä voimakkaammin, ja me rakkauden kautta yritimme käsitellä sitä parhaamme mukaan. Nykyinen ymmärrykseni on että se traumatisoiva kokemus on niin paha että siitä ei käsitellä vaan työnnetään pois. Sitten myöhemmin (kun on triggeröity) pieniä sirpaleita nousee ja tulee ulos. Kun kokemus oli kipu, se mitä sen noustaessa tulee on kipu, ja silloin satuttaa kaikkia jotka on ympärillään. Hän on siis varmasti satuttanut ihmisiä, mutta sanoisin että kun olin lähin, minua eniten. Hän on yrittänyt pyytää kaikkea anteeksi, mutta se ei aina onnistu, omasta ja muiden syystä, ja niin se kipu menee eteenpäin. Sitä prosessia kutsutaan mielestäni karmaksi. Karmani kanssa työskentely antaa elämälleni merkityksen.
Raisan ja minun yhteys oli alusta asti hyvin henkinen, meillä oli sama henkinen mestari, sama pyrkimys rakkauteen, totuuteen ja korkeampaan tietoisuuteen. Valitettavasti henkisen tien alussa ei kukaan tiedä mitä tämä kaikki tarkoittaa, ja me olimme ymmärtäneet asiat mielemme kautta väärin, ja luulleet olevamme tietäväisiä, varsinkin aikoina joista artikkeli kertoo. Nykyään se on mennyt ohi, olemme eläneet paljon, tehneet paljon, paljon "virheitä" mutta oppineet niistä. Ja ehkä se tarkoittaa että ne virheet olivat oppimiskokemuksia ja tarpeellisia, myös ne kurssien aikana tehdyt virheet.
Ehkä siksi että en ole syntynyt täällä, minun oli alussa vaikea uskoa monia aspekteja tässä jutussa: jutun alkuunpanijoiden sinnikkyyttä, kirjoittajien innokkuutta ja yleisön herkkäuskoisuutta, mutta nyt olen suorastaan iloinen. Iloinen että kaikki menneisyys on ulkona, se tuntuu vapauttavalta, että olemme nyt taas (pitkästä aikaa) lähempänä tätä nykyhetkeä, ja että se prosessi on (elämän) ihmeen kautta auttanut tuomaan tietoisuutta.
Jatkamme merkityksellisen yhteisön rakentamista ja olemme myös jutun ansiosta taas pikkuisen viisaampia ja kiitollisempia elämälle.
Torsten Ruger
Osuuskunta Hub Feenixin hallituksen jäsen
"Minun on kirjoitettava tämä: onpa harvinaisen vääristelevä ja mustamaalaava artikkeli! Kuin Raisa Kaipaista ja hänen kurssejaan olisi tarkasteltu vääristävän linssin läpi.
Tämä ei ole minun kokemukseni Raisa Kaipaisesta ja hänen vetämistään tanssikursseista, joilla kävin 11 vuotta. Sain kokea Raisan taholta aitoa rakkautta ja välittämistä ja oppia paljon asioita, ennen kaikkea elämäniloa ja itsetuntemusta.
Raisan toimintatavat olivat inspiroivia, toki myös hyvin epäsovinnaisia ja yllättäviä, hetkestä nousevia. Ja hurja hän osasi olla eikä sitä kieltänyt. Mutta ei emotionaalinen. Naisen pitää olla aina lauhkea lammas? Rakkaus oli välillä tarvittaessa ”tough love”, ei myötäkarvaan silittämistä tai lässytystä. Mutta myös suurta lempeyttä. Pidän sitä arvokkaana.
En todellakaan kokenut olevani kultissa tai lahkossa, mutta ymmärrän, miten rationaalinen ja pintapuolinen, mentaalinen tarkastelu voi joskus antaa sellaisen vaikutelman.
Itse sain kursseilta paljon energiaa, iloa ja juurikin esim rohkeutta. Ei minun tarvinut olla asioista aina samaa mieltä Raisan kanssa. Ei hän puuttunut syömiseeni, antoi kyllä neuvoja pukeutumiseen joskus ja koin ne hyödyllisiksi.
Kursseilla käydessäni kävin myös 100 % töissä ja opiskelin itse valitsemallani alalla. Raisa kannusti minua opiskelemaan. Kaupassa en ollut töissä kuin aivan muutaman tuurausvuoron, sain korvauksen tavarana, joka sopi minulle erinomaisesti.
Huomasin, että artikkelia varten oli haastateltu myös ihmisiä, jotka kävivät kursseilla vain hyvin lyhyen aikaa ja tietysti vain niitä, joilla oli erittäin negatiivinen kuva Raisasta. Ihmettelen tätä.
En myöskään mitenkään ehdi kommentoida kaikkea sitä artikkelissa olevaa, joka näyttäytyy minulle epätotena tai yhteydestään täysin irti olevana.
Lyhyesti: Raisa Kaipaisen tanssikursseilta saadut eväät kannattelevat minua osin edelleen. Nyt elämässäni on muita kuviota ja ihmisiä, joita rakastan ja jotka rakastavat minua. Olen suuresti kiitollinen kaikesta siitä."
Erään kurssilaisen kokemus,
poimittu Facebookin kommenttikentästä
